Betoniviidakossa se on helpompaa. Ilta pimenee, mutta katuvalo näyttää tien, tutun reitin valaistuun porttikäytävään ja ostoskeskukseen. Ratikan retro kaiku kuin ennenkin, kesät talvet. Asfaltti on asfalttia, vain sen pinta vaihtuu hohkasta kasteeksi. Liukastumisen vaara suurempi, äänet ehkä karummat - vaan ei hiljaisuutta.
Kun pelto ei enää ole vihreä, ei edes keltainen, vaan täyteläinen ja paistetun leivän sävyinen, toivon ettei maanviljelijä huomaa, nukkuisi pommiin. Kun kurkipariskunta käy keskustelua, jossa on lähdön merkit, haluan köyttää niiden jalat rantakaislikkoon. Kun aamuyö on kuoleman hiljainen, vaikka ikkuna on auki, pelkään että maa tukehtuu äänettömään viittaan ja me muut sen mukana. Tumma ja hiljainen kello 03.00-06.00, pitkä aika valvottavaksi ääntä odottaen. Mustarastas on jo laulanut kurkkunsa käheäksi - käpyttelee poltetulla nurmikolla hämmentyneenä ja yksin - pelaisi matopalloa vaikka lokin kanssa jos silakkasiipi tähän eksyisi, mutta on jo merillä troolareiden peesissä. Ja miten viharakastinkaan sitä mustaa keltanokkaa toukokuussa - kaikkia sen naurettavia karaoke-virityksiä!
"Kohtauspaikka Torremolinos" 1972 - kääriydyn sinuun kuin kaniturkkiin, lampaantaljaan tai valaanrasvaan! 577 sivua pakotietä. Hitaasti luettuna 20 sivua viikossa vie huhtikuulle kun joulun pyhät ja kiireet lasketaan lukemattomina mukaan (Ensin on löydettävä opas: näin hankit joulustressin, ja kysyttävä lainaehdoista).
Ahne kuoriutuu turkista viikossa, lukee uudestaan, lainaa matkakirjoja, opiskelee kieliä, harjoittelee ruokakulttuuria, kuntoilee rantakuntoon, tekee ylitöitä, panttaa lomapäiviä, ompelee kietaisumekkoja, katsoo neljä kertaa mammamian, nettimatkustaa, maalaa tauluja ja kiviä, lukee matkapäiväkirjaa, seuraa matkailuohjelmia ja maksaa laskuja.
Rapujuhla - kiitos sen lohduttavan olemassaolon, syvänpunaisen ja eksoottisen hehkun pimeässä yössä, meren ja suolan tuoksusta sormissa! Keltaisesta sitruunasta, jota pohjolaan kuljetettuna ei voi syödä kuorineen..
Viikon biisi: vielä on kesää jäljellä...