Lauantai

Matkamessuille olivat menossa. Kolme rouvaa ja yksi harmaa mies, joka toivoi olevansa muualla, ehkä pilkillä. Katsoi ulos, etsi jäniksen jälkiä hangesta, pohti raudan olemusta kipinöivässä kiskojen risteyskohdassa. Kännykkäkulttuuri otti puheeksi. Miten sormet osuvat kameran linssin eteen parhaalla kuvaushetkellä Madeiran tulvissa ja miten lapsenlapset soittelevat mummun puhelimesta palvelunumeroihin, kun ovat velmuja ne lapset. Lasku 300 euroa. Ne hirviöt. Marketissa möivät sen pahuksen liittymän, ikinä en siihen retkuun enää mene, enkä tällaista kameraa halua, jossa sormet menee eteen ja koko kännykkää, on se nyt niin.

Miten sieltä pasilanasemalta löytää messukeskukseen, onko yleensä jonoa, mistä lippuja saa ja kun junasta lähtee kannattaako laittaa hansikkaat (jotka jo matkan aikana katosivat) laittaa käteen, vai miten pitkä on matka unelmien sekamelskaan, jossa tuskin edes kunnon ruokaa on tarjolla? Onko se tuossa tuo kiasma? Ei, se on vernissa ja kohta on heureka, voi heureka. Kiitos. Jaajuu, onhan se lehdessä ollut se tiilijuttu, mutta siitä on aikaa ja kyllä muistan miten lumi muuttui vedeksi Saksassa, ja ajoivat siellä autolla nuoret, ihan hyvin meni vaikka ei koskaan ennen semmoista. Enhän minä matkoista huoli, kun kohta olen Thaimaassa. Mutta radiossa sanoivat että nyt on siellä paljon ihmisiä ja matkahaaveet on korkealla, kaikilla on tarve jonnekin kauas ja se yksikin sai Oulusta asti siskon yöllä heräämään, että huomenna Torremolinokseen olisi äkkilähtö. Kun ei muita saanut. Sulhaselle oli katsos sattunut työmatka.

Oletteko te myös sinne matkalla, mitä ajattelitte katsoa? Ei kiitos, matkustan tätä matkaa joka päivä. Tuttuja konnareita, rutiinit kohdallaan,aikataulut kuin intiassa ja säännöt rajantakaa ja pahemmat. Pasilan ohi ja takaisin, välillä linnunlaulussa happea ottaen, toisinaan keravalla pysähdytään hengähtämään. Joskus potkitaan lumipaakkuja tai ruuminosia kiskoilta, on sitä joululaulujakin junassa laulettu. Kerran oikein virsi veisattiin. Juu, kannattaa laittaa ne hansikkaat, nyt on talvi. Opasteita vaan luette, hyvin on merkitty. Hauskaa päivää, onnelliselta näyttää pojan poikasi siinä kuvassa, jota esittelet, mutta laitahan nyt takkia päälle, kohta olette perillä..

Oodi Oikoradalle

Se on kulttuurien, tyylilajien, ammattikuntien ja ilmiöiden sulatusuuni. Se on yhteinen jalkatila, sukupuolten ja sukupolvien jaettu ikkunalauta. Se on muotoiluinstituutissa suunniteltu kuosi penkissä, jota tuhannet takapuolet yhdessä kuluttavat. Se on uteliaan nenänkuva ikkunassa. Se on katseiden kohtaamista tai harhailua, se on asenteiden asettamista nöyrästi alumiinihyllyyn (ellei ole ostanut kassille lippua). Se on ilmaisjakelulehtien taakse piiloutumisen rukoushuone, se on elähtäneiden eväiden tai kahvin satunnaiset hajut, tai valkosipuli hänen hengityksessään.

Se on turhautuneet huokaukset, kyllästynyt pälyily, hitaasti pipojen tupsuista yläilmoihin kohoavat kysymysmerkit. Se on ruumis radalla, taas, ja jatkamme lukemista. Se on muoviseen koteloon sijoitetun lipun kaivamista vakiotaskusta, ja taskuun takaisin laittamista. Se on rutiinia, ja se on joka päivä uusi elämys halusitpa tai et. Se on valinta mutta ei vaihtoehto. Se on yhteisöllisen kulttuurin pohjallinen. Se voi olla karjavaunu vailla luonnollista energiatuotantoa, eteerinen kuvitelma ympäristöteosta. Luonnollinen sosiaalinen tapahtuma ilman vertaistuen akuuttia tarvetta.

Se on tutustumista toisen ihoon, ihohuokosiin, talineritykseen ja toiveeseen, että se jäisi pois seuraavalla asemalla. Se on nälkä joka himoaa toisen suklaata Haarajoella 45 minuutin odottelun jälkeen, ja sitä kiukkua kerättäväksi omaan kammioon. Se on tilannekomiikkaa.

Se on uni, joka ottaa tasaisen otteen ennen Keravaa. Se on Pasila, jossa massa purkautuu. Tulee ulos kuin silikonieristeet hirtten välistä. Rullaportaat ja neljän minuutin rauha, maisemassa Helsinkipyörä, Oopperatalo ja Töölönlahti - jokaisen junamatkailijan pyhä kolminaisuus.

Rouva Rata ja Iivana Kouvolan asemalla

Talvi tulee väistämättä, niin myös Vr konsernin painajaiset menneen talven lumista. Matkustajat kehittelevät jo iskulauseitaan valkean kauden skenaarioista, toisin kuin yhtiö, joka todennäköisesti syöttää nauhalta viimevuotisen: pahoittelemme viivästystä, syynä on muu liikenne radalla.

Vr ja rataliikennettä hallinnoivat lukuisat viranomaislaitokset Suomessa tarvitsevat kasvon kohotuksen. Koska oikorata suurella aksentilla aikoinaan rakennettiin Venäjää ja Pietaria silmällä pitäen, ehdotan että uusi imago luodaan henkilön varaan. Hän on: (tähän kohtaan fanfaarit) Mr Iivana Vr junior.

Mies on nuori ja komea, hento muisto venäläisestä tsaarista ja samalla suomalainen bisnestaituri supliikkeineen. Hän tanssii junan käytävillä kuin Antti Tuisku, osaa flirtin aakkoset ja puhuu - oikeasti, toisin kuin kivimiehet joiden keskustelua on vaikea mieltää ihmisen sielusta kumpuavaksi.

Kivimiehet elivät aikansa, vakuuttavasti ja huumorilla höystettynä. Mutta Vr jäi koukkuun, tai hakkautui kiveen, ei se enää kanna. Eliel Saarisen muistoa kunnioittaen toivoisin että kivimiehet olisivat jatkossa ihan vain patsaana.

Tasa-arvon nimissä rautatieliikenteen imagoa voisi maikkarilla mainostaa myös Rouva Rata. Hän olisi Lady, edustaisi vihreään kallistuvaa ekonomia, joka kammoaa junan vessaa, mutta ei samaan loossiin istuvaa pultsaria. Hän tietää olevansa osa yhteiskuntaa, ymmärtää pelastavansa maapallon junaratkaisullaan, vierastaa automaatteja (blondi-efekti) ja keskustelee mielellään kondyktöörin kanssa junaliikenteen yhteiskunnallisista vaikutuksista ja minuuttiaikatauluista.

Mr Iivana ja Rva Rata voisivat luoda suomalaiseen mielenmaisemaan monikulttuurisen mutta paikallisia arvoja kunnioittavan liiton, johon kuka tahansa meistä voisi samaistua. Iivana kohtelisi Rva Rataa kepeästi ja herrasmiehen elkein. Rata kritisoisi kyllä Iivanaa avoimesti, mutta ojentaisi kätensä suudeltavaksi silloin, kun kiskot tuntuvat horjuvan sijoiltaan. Iivana puolestaan kaataisi sulavia kohteliaisuuksia Rvan suuntaan, mutta antaisi lopulta, Kouvolan asemalla pysähdyttäessä, ymmärtää, kuka liitossa oikeasti tekee päätöksiä.

Poppaillaan

Zorro on parhaimmillaan kuin popcornikattila. Öljyt on usein kattilan pohjalla jo aseman parkkipaikalle saavuttaessa. Kun astutaan vaunuun, öljy höyryää ja yön yli mielessä pyörineet siemenet voi heittää kattilan pohjalle. Kohta alkaa poksumaan. Ensin varovasti, kunnes siemenet reagoivat kuumaan rasvaan, ja sitten.. ennen kuin ehdit valmistautua, on räiske päällä!

Meillä on tasan 40 minuuttia aikaa pelastaa puoli valtakuntaa, muutama eksynyt lammas, vähintään yksi kasvukipuinen kunta ja pari ihmissuhdekriisiä. Itsetuntoa on myös tärkeä kohottaa, sosiaalipolitiikkaa on tarkasteltava suurennuslasilla, hyvinvointi on terminä avattava hallittaviksi palasiksi ja tulevaisuuden näkymät on zuumattava konkreettisiksi tavoitteiksi. On hyvä, jos ehdimme luoda myös muutaman elämänlaatua kohottavan mantran, jotka tukevat meitä tulevissa haasteissamme.

Pasilassa tulee kiireen tuntu, mutta onneksi on vielä Kaisaniemen puisto ja parit liikennevalot. Nyt alkaa tahti kiihtyä, sillä näyttää siltä että meillä on vielä kriisiryhmä perustamatta ja päivän strategia vasta aluillaan. No, ei hätää. Metodimme on, että se mikä aamulla jää kesken, jalostetaan päivän saldon perusteella iltapäivällä ja lähetetään seuraavana yönä Euroopan Innovaatiohankekeskukseen. Iltapäivä on jalostamiseen otollisempi aika, sillä silloin seurassa voi olla muitakin innovaattoreita, joiden luovuuden kattilanpohja on syvällä, päättymätön.

Tänään, popcornin siemenien vasta lämmetessä, taivaasta tipahti vastaus lukuisiin rukouksiimme. Ovi aukesi, ja nuori kaunotar lausui maagiset sanat: Saako olla kahvia!!!! Olemme olleet jo pitkään tietoisia, että ihmeitä tapahtuu, mutta tämä pääsi yllättämään paukunkestävät ajatusliivimme.

Kahvi oli hyvää ja tarjoilu ammattitaitoista. Päädyimme iltapäivän poppailussa siihen tulokseen, että oma liikeideamme (jonka olimme jo vuosi sitten laatineet) oli ollut hiukan liian korkealentoinen. Yksinkertainen on kaunista, niinpä hyväksyimme tänään esiin poksahtaneen käytännön tyytyväisin mielin ja jäimme odottamaan maanantai-aamua.

t. Z-junan asiakas matkaseuralaisineen, joilta kannattaa rohkeasti tulla kysymään, jos jokin asia askarruttaa..

ps. Muista varata 2 euroa taskuun (aika kova hinta pahvimukillisesta letkusta valutettua kahvia, mutta toisaalta: kyllä tähän kehittelytyöhönkin on paukkuja ja 40 minuuttisia laitettu!)

Konnarit on kivoja

Kello on 06.48. Luen Kari Hotakaisen ajatuksen juoksua; Koppola tekee juuri pastakastiketta Marlon Brandolle Kalastajatorpalla. Vaikka kirjailijan kieli on sujuvampaa kuin raiteilla liikkuvan lähijunan rytmi, silmät painuvat. Kukkovuorossa biologinen kello tökkii, viisarit on kohmeessa. Poski lähestyy ikkunaa ja tulee uni. Kunnes tulee Kerava.

Kun on matkustanut samaa rataa kaksi vuotta, 220 päivänä vuodessa, 82 minuuttia joka päivä, on oppinut vaistoamaan matkustamon liikkeet ja tunnelman, vaikka nukkuu. Viereen istuu ihminen, joka on kylmä. Toinen on kapea, kireä ja hermostunut. Yksi on lihava ja leppoisa. Yksi syö valkosipulia, toinen paljon kalaa. ADHD tyypit hytkyttää jalkojaan tai touhuaa kassien kanssa, armotonta rapinaa ja tyhjänpäiväistä kahistelua.

Keravalla on oma äänensä, se marssii sisään määrätietoisesti hyvän itsetunnon saattelemana. Se ajattelee, että kaikki ennen sen pysäkkiä ovat kotoisin pohjoisesta, junttien ja tiellä juoksentelevien porojen maasta, jossa älykkyysosamäärä ja tulotaso ovat alhaisemmalla tasolla. Ovet rämähtää auki, Kerava huutaa että on aamu! Herätkää hyvät ihmiset, nyt aletaan tehdä tulosta! Siinä missä haarajokelaisilla on vielä pehmeät kumipohjat kengissä, Keravalaiset suutarit ovat asentaneet asukkailleen kirsikkaparketin paloja korkolappuihin.

Jos käy huono tuuri, kuten tänä aamuna, kuulee unen läpi jotain mitä ei haluaisi. Esimerkiksi että erään tässä nimeltämainitsemattoman ministeriön erään tässä nimeltä mainitsemattoman osaston tässä nimeltä mainitsematon esimies käy vieraissa. Ja että tämä kertoja, Keravalainen nimeltä mainitsemattomassa ministeriössä töissä käyvä keski-ikäinen nainen (jonka nimeä en onneksi vielä tiedä) on seurannut asiaa jo pitkään, ja uskoutuu nyt tässä luottamuksella ystävälleen, joka tuntee kyseisen esimiehen (vieläpä ilmeisen läheisesti). Nyt kirkkaanpunaiseen jakkupukuun ja huulipunaan pukeutunut kertoja haluaisi kuulla, mitä mieltä työmatkakaveri, joka myös työkaverina tunnetaan, on mieltä tässä nimeltä mainitsemattoman ministeriön nimeltämainitsemattoman esimiehen syrjähypyistä, ja mitä nimeltä mainitsematon vaimonsa mahtaa asialle tehdä, heikko kun on ja taipuvainen masennukseen.

Mainittakoon tässä että kaikki nimet mainittiin. Halutessani voisin tienata iltalehdiltä tukun lomarahoja, jos haluaisin paljastaa tämän tarinan jonka kuulin aamulla nukkuessani. Olen tuijottanut nyt rouva punaista herkeämättä useita minuutteja suoraan silmiin, olen siis yllättäin hereillä. Huomenta rouva punainen, minä ajattelen ja tuijotan. kiltti rouva, älä tee sitä. älä sano enempää. ainakaan nimiä. älä pohdi mitä esimiehesi vaimolle tapahtuu, vaimo ei haluaisi sitä. enkä minä halua kuulla. älä tunnusta, että olet sosiaalipornon aktiivinen harrastaja. älä näytä niin läpinäkyvästi, että elämäsi, työsi, ihmissuhteesi, ruokavaliosi, vaatevarastosi ja kirjahyllysi sisältö kyllästyttävät sinua eikä elämässäsi ole sisältöä. älä kerro että elätät itsesi toisten ihmisten päiväkirjoilla. älä pakota meitä kanssamatkustajia samaan vauhtiin. Ole hiljaa!

Punaisen rouvan toistaiseksi tuntematon työkaveri on vaivautunut, ja helpottunut kun konnari pelmahtaa osastoon. Konnari kysyy matkalippuja, näytämme niitä kiltisti ja tottuneesti ja hän sanoo kiitos. Konnarit on kivoja. Ne vastaa jos niiltä kysyy, ne kysyy matkalippua, ei muuta. Jos lippua ei ole ne kirjoittaa sakon. Jos asiakas vikuroi, ne pudottaa kyydistä seuraavalla asemalla ja neuvoo, miten lippuja ostetaan. Saman ne tekee ulkomaalaisille. Aikatauluista ne ei aina tiedä, mutta ne kysyy matkustajilta jotka tietää, ja asiat selviää. Konnareille voi jutustella niitä näitä, ja ne hymyilee hyvälle huumorille ja kiiruhtaa korvat punaisina seuraavaan vaunuun, mutta ne ei jää juttelemaan. Niillä on kiire. Joku voi heittää yläfemman tai pienen kuitin, ei enempää.

Konnarit on kivoja; ne kunnioittaa matkustajia, olipa ne hereillä tai ei. Ne pitää turpansa kiinni jos ei ole asiaa. Niillä on korvat, joilla ne kuulee vain ammattifaktaa.

Kenelle täällä voi sanoa että kiitos kyydistä?

Lihapiirakka

Tämä on jo kolmas kerta. Haistan ja pelkään pahinta jo ennenkuin se tapahtuu. Ja taas minulle. Lihapiirakka.

Nainen istuu minua vastapäätä, puuhastelee itsensä, reppunsa ja paperipussinsa penkkiin. Tuoksu (lue haju, kuvottava haju) kertoo, että kohta se syö. Se kaivaa paperipussista haisevan lihapiirakan ja haukkaa. Niin ison palan, ettei se kerralla mahdu suuhun, vaan pursuaa poskille ja osa piirakan ihraisesta sisuksesta naisen virttyneelle villapaidalle. Se haukkaa uudelleen, kaivaa samalla toisella kädellä kassia ja etsii puhelintaan. Se näppäilee pikavalinnan, haukkaa rasvaisin huulin piirakkaa ja odottaa. Kukaan ei vastaa.

Nyt se on tunkenut viimeisen palan piirakasta suuhunsa, ruttaa paperipussin palloksi ja työntää sen kassiinsa. Sitten se vielä piirakkaa mässyttäen alkaa (tiedän jo etukäteen mitä) riisua saappaita jalastaan. Se puhisee ja saa kuin saakin ensin toisen (yökkään salaa) ja sitten toisen saappaan irti, ja alta paljastuu kaksi pässinpökkimästä 60-luvulla neulottua sukkaa, joita on parsittu keltaisella akryylilangalla moneen kertaan. Siinä kuitenkaan kokonaan onnistumatta. Tiedän että naisella on jalkasieni.

Olen suvaitsevainen ihminen. Luulen niin. Mutta tässä hetkessä minusta irtoaa ilmaan nipottaja, toista ihmistä kunnioittamaton, säälimätön nousukas. Minusta kasvaa epäinhimillinen konservatiivi, jonka sääret on sirosti vierekkäin, kaula pystyssä, tukka hyvin ja kotiasiat kunnossa. Olen yhtäkkiä yläluokkaa, joka arvioi huolella trimmattujen kulmakarvojen alta kansalaisyhteiskunnan rappiotilaa. Olen bakteerikammoinen spesialisti, joka havaitsee ilmassa leijuvat epäpuhtaudet ja kantaa laukussaan desinfiointinesteitä. Nyt spesialisti kääntää katseensa ulos, ja päätää pohtia, miten tuleviin eduskuntavaaleihin tulisi valmistautua: kannanotot, keskustelutilaisuudet, viestintä, työryhmien tapaamiset ja puheenvuorot.

Nainen röyhtäisee ja huokailee, vaihtaa jalkojen asentoa, löytää repustaan 2,5 desilitran maidon ja juo. Kaivaa ilmaisjakelulehden ja etsii sarjakuvat. Suupielistä valuu valkea neste pieninä puroina ryppyvakoja pitkin. Pisara vihreille verryttelyhousuille, vähän toiseen saappaaseen. Onneksi se on kumisaapas. Kestää vesipesun.

Ikkunapaikka

On maanantai, iltapäiväruuhka, vaihteissa vikaa. Minua vastapäätä istuu mies, rento mies. Se on ainakin 180 senttinen ja vähintään 80 kiloinen. Sen otsatukka putoilee silmille, se syö purkkaa ja sillä on hands free. Sen nokia soi ja se vastaa. Se kertoo kaverille että se tahtoisi pelata tänään sulkapalloa, mutta ei vielä viideltä, se ei ehdi siihen. Torstaina se menee jengin kanssa sali bändiin (ei liene musiikkiharrastus) ja lauantaina se ajatteli vielä ehtiä tennistä kokeilemaan ulkokentälle, koska säitä vielä piisaa. Jos vaikka kaveri lämmittäisi sulkiksen jälkeen saunan, ja kebabit vois hakea iltapalaksi. Kiireinen viikko kuulemma duunissa, tekisi hyvää relata kavereiden kesken. Ai mutta joo, ei siitä lauantain tenniksestä tulekaan mitään, lähdetään poikien kanssa kalaan perjantaina inkooseen. No ensi viikolla sitten, varaisiko kaveri pari vuoroa, viiden jälkeen. Se on tyytyväisen näköinen ja huomaa että tuijotan.

Sillä on uutuudesta kiiltävä kultasormus nimettömässä. Sillä on siis vaimo. Onkohan niillä lapsia? Ikä täsmää, pari lasta, kaksi ja neljä, tyttö ja poika. Sen vaimo silittää parhaillaan miehelle pari paitaa aamuksi, pyöräyttää lihapullat lapsille ja kerää leluja lattialta. Se merkitsee neuvola-ajat kalenteriin ja hakee rätin, maito kaatui. Se muistaa, että huomenna on päiväkodin vanhempainilta ja soittaa miehelle, mutta miehen kalenteri on valitettavasti ihan täynnä ja vaimon pitäisi se tietää. Miten se ei voi muistaa. Vaimo soittaa mummun tuuraamaan ja kylvettää lapset. Marjapuuro kiehuu hellalle. Vaimo siivoaa ja niistää kaksivuotiaan nenän ja laittaa neljävuotiaan sormeen laastarin.

Päätän kirjoittaa siitä blogin. Arvaan että se ostaa housunsa dressmannista, kengät prismasta ja vaimo ostaa paidat. Vyötä se ei käytä, ja sen kyllä huomaa. Eikä käy parturissa, inhoaa sitä että joku kähmii päätä. Tekonahkaiset vapaa-ajan kengät on sen jalalle sopivat, pari raitaa tekee niistä rennot ja trendikkäät. Se diggaa nokian puhelinuutuuksista ja urheilusta. Ja oluesta urheilun jälkeen. Ajattelen, että kirjoitan blogiin myös siitä sormuksesta. Se on niin kiiltävä, että sen pitäisi olla onnellisemman näköinen, mutta se näyttää siltä kuin olisi kahdeksatta kertaa rutiinilla naimisissa. Sen koti on ihan sama.

Se alkaa vilkuilla minua, ja minä alan patsaaksi. Tai ehkä se mulkoilee. Jotenkin omahyväisenä, niinkuin olisin vuorenvarmasti sille kateellinen koska se pelaa sali bändiä. Tuijota ulos, ohi vilisevää peltomaisemaa ja metsää ja vain silmät liikkuu, en hengitä. Toivon että oma puhelimeni ei soi. En halua että se kuulee miten lässytän lapsille tai alan nauraa vedet silmissä kaverin jutuille. Tai paasaan miehelleni siitä, että kaupasta pitää muistaa ostaa hedelmiä ja salaattia, ei pelkkää makkaraa. En halua että joku tuntematon soittaa ja se kuulee koko nimeni, joka on pitkä ja kummallinen, ja se pistäisi sen huvittuneena merkille.

Se vilkuilee nyt niin tarkkaan, että jos teen yhdenkin virheliikkeen, pelkään päätyväni blogiin ja pahimmillaan johonkin ketonen-myllyrinne sketsiohjelmaan. Se kirjottaisi tarinan keski-ikäisestä muijasta, jolla on liian pieni jakkupuku, asuun sopimattomat ja kuluneet avokkaat ja silmämeikin rajaukset miten sattuu. Se kuvailisi ties mitä yksityiskohtia ja käyttäisi kännykällä salaa nauhoitettua liveääntäni efektinä, toistaisi nauruani loputtomiin ja koko suomen kansa hirnuisi hervottomina sohvillaan. Se vääntäisi nimestäni jonkun härskin muunnelman ja siitä tulisi koko kansan suosikkihahmo sitten kassi-alman.

Se laittaa silmät kiinni. Minä hivuttaudun äänettömästi penkiltäni, kiipeän sen pitkien jalkojen yli ja toivon että se nukkuu Lahteen asti. Sikeästi. Ja unohtaa sen tyhmän sulkiksen ja menee perheen luokse kotiin. Ja opettelee silittämään paitansa ja käyttämään vyötä.

Rannalla

Minulla on päässäni rastat. Kavereilla myös. Käärin ne ylös päälaelle kruunuksi, jotta voin syödä. Syömme samasta astiasta nuotiolla paistettua tänään järvestä pyytämäämme ahventa. Lain mukaan voimme leiriytyä vuorokauden, olemme olleet täällä viikon. Meillä ei ole mikään kiire. Junia tulee ja menee. Asumme teltoissa, pukeudumme boksereihin - jotkut kutsuvat niitä alushousuiksi. Rannalla käy perheitä uimassa ja aurinkoa ottamassa. Me emme välitä heistä, emme häiritse, puhu mitään ja annamme heidän olla. He mulkoilevat ja tekevät meistä tikkuja ja tikusta asiaa.

Lehdessä lukee että olemme terroristeja. Olemme laihoja, poltamme yhdessä rauhanpiippua ja fiilistelemme sorsaseurueen kanssa laiturin kupeessa. Perheet huutavat ja sotkevat ja ovat isosti uimarenkaineen ja patjoineen. Me vetäydymme, teemme tulet nuotioon vain yöllä. Nukumme ja pohdimme, mitä maailma on meille antanut ja mitä me haluamme sille antaa. Meissä asuu rauha, mutta tahtomisen ja kiusaamisen pakko käy kerran päivässä luonamme kysymässä kuulumisia. Ei usko, että haluamme vain tässä olla - sään armoilla ja oma tunto pitää piippua pystyssä. Ne jotka eivät kysy, niillä näyttää olevan rannalla hauskaa.

Mustarastas ei enää laula

Betoniviidakossa se on helpompaa. Ilta pimenee, mutta katuvalo näyttää tien, tutun reitin valaistuun porttikäytävään ja ostoskeskukseen. Ratikan retro kaiku kuin ennenkin, kesät talvet. Asfaltti on asfalttia, vain sen pinta vaihtuu hohkasta kasteeksi. Liukastumisen vaara suurempi, äänet ehkä karummat - vaan ei hiljaisuutta.

Kun pelto ei enää ole vihreä, ei edes keltainen, vaan täyteläinen ja paistetun leivän sävyinen, toivon ettei maanviljelijä huomaa, nukkuisi pommiin. Kun kurkipariskunta käy keskustelua, jossa on lähdön merkit, haluan köyttää niiden jalat rantakaislikkoon. Kun aamuyö on kuoleman hiljainen, vaikka ikkuna on auki, pelkään että maa tukehtuu äänettömään viittaan ja me muut sen mukana. Tumma ja hiljainen kello 03.00-06.00, pitkä aika valvottavaksi ääntä odottaen. Mustarastas on jo laulanut kurkkunsa käheäksi - käpyttelee poltetulla nurmikolla hämmentyneenä ja yksin - pelaisi matopalloa vaikka lokin kanssa jos silakkasiipi tähän eksyisi, mutta on jo merillä troolareiden peesissä. Ja miten viharakastinkaan sitä mustaa keltanokkaa toukokuussa - kaikkia sen naurettavia karaoke-virityksiä!

"Kohtauspaikka Torremolinos" 1972 - kääriydyn sinuun kuin kaniturkkiin, lampaantaljaan tai valaanrasvaan! 577 sivua pakotietä. Hitaasti luettuna 20 sivua viikossa vie huhtikuulle kun joulun pyhät ja kiireet lasketaan lukemattomina mukaan (Ensin on löydettävä opas: näin hankit joulustressin, ja kysyttävä lainaehdoista).

Ahne kuoriutuu turkista viikossa, lukee uudestaan, lainaa matkakirjoja, opiskelee kieliä, harjoittelee ruokakulttuuria, kuntoilee rantakuntoon, tekee ylitöitä, panttaa lomapäiviä, ompelee kietaisumekkoja, katsoo neljä kertaa mammamian, nettimatkustaa, maalaa tauluja ja kiviä, lukee matkapäiväkirjaa, seuraa matkailuohjelmia ja maksaa laskuja.

Rapujuhla - kiitos sen lohduttavan olemassaolon, syvänpunaisen ja eksoottisen hehkun pimeässä yössä, meren ja suolan tuoksusta sormissa! Keltaisesta sitruunasta, jota pohjolaan kuljetettuna ei voi syödä kuorineen..

Viikon biisi: vielä on kesää jäljellä...

Rakkauslomalla

Hei,
kiitos viestistäsi! Tämä on automaattinen vastausviesti suurelle rakkaudelle.
Olen lakisääteisellä rakkauslomalla xx.xx.xxxx saakka.

Lomani aikana tarkoitukseni on rakastella, rakastaa ja katsoa rakkauselokuvia. Aion leipoa sydänleivoksia, halata puita, seurata luontokappaleiden pariutumisriittejä, kerätä sammakonkutua, uida yli kuunsillan, sivellä iholleni hunajaa, haistella lipstikan kukkia, vajota vartaloihin ja kadota ihmeeseen. Herään hekumaan ja nukahdan syleilyyn, jossa kehto minut ottaa kuin olisin vauva, vastasyntynyt ja aito.

Hyvästi Tommy! Sinuun minä uskon, ja tulen kansanedustajaksi jos niin tahdot! Sinusta minun valoni on syntynyt vuonna 1982, jolloin iltahämärässä, paljaan kiven juurella luin ensimmäistä kertaa sanojasi. Olkoon kanssasi ikuinen rakkaus, eroottinen kartano kotinasi ja hedelmistä kypsimmät lautasellasi. Olkoon rakkausloma työ, jonka teit - vastine ydinvoimalle, joka kuolemasi kanssa käsikädessä sinetöitiin. Olkoon sinun sanasi laki tässä mätänevässä yhteiskunnassa, jossa rahaa ei enää polteta, vaan se säteilee niinkuin sinun runoissasi naisen silmät.

Tärkeissä asioissa pyydän ottamaan yhteyttä osastoon www.toisetmeistäuskaltaarakastaa.com.