Kello on 06.48. Luen Kari Hotakaisen ajatuksen juoksua; Koppola tekee juuri pastakastiketta Marlon Brandolle Kalastajatorpalla. Vaikka kirjailijan kieli on sujuvampaa kuin raiteilla liikkuvan lähijunan rytmi, silmät painuvat. Kukkovuorossa biologinen kello tökkii, viisarit on kohmeessa. Poski lähestyy ikkunaa ja tulee uni. Kunnes tulee Kerava.
Kun on matkustanut samaa rataa kaksi vuotta, 220 päivänä vuodessa, 82 minuuttia joka päivä, on oppinut vaistoamaan matkustamon liikkeet ja tunnelman, vaikka nukkuu. Viereen istuu ihminen, joka on kylmä. Toinen on kapea, kireä ja hermostunut. Yksi on lihava ja leppoisa. Yksi syö valkosipulia, toinen paljon kalaa. ADHD tyypit hytkyttää jalkojaan tai touhuaa kassien kanssa, armotonta rapinaa ja tyhjänpäiväistä kahistelua.
Keravalla on oma äänensä, se marssii sisään määrätietoisesti hyvän itsetunnon saattelemana. Se ajattelee, että kaikki ennen sen pysäkkiä ovat kotoisin pohjoisesta, junttien ja tiellä juoksentelevien porojen maasta, jossa älykkyysosamäärä ja tulotaso ovat alhaisemmalla tasolla. Ovet rämähtää auki, Kerava huutaa että on aamu! Herätkää hyvät ihmiset, nyt aletaan tehdä tulosta! Siinä missä haarajokelaisilla on vielä pehmeät kumipohjat kengissä, Keravalaiset suutarit ovat asentaneet asukkailleen kirsikkaparketin paloja korkolappuihin.
Jos käy huono tuuri, kuten tänä aamuna, kuulee unen läpi jotain mitä ei haluaisi. Esimerkiksi että erään tässä nimeltämainitsemattoman ministeriön erään tässä nimeltä mainitsemattoman osaston tässä nimeltä mainitsematon esimies käy vieraissa. Ja että tämä kertoja, Keravalainen nimeltä mainitsemattomassa ministeriössä töissä käyvä keski-ikäinen nainen (jonka nimeä en onneksi vielä tiedä) on seurannut asiaa jo pitkään, ja uskoutuu nyt tässä luottamuksella ystävälleen, joka tuntee kyseisen esimiehen (vieläpä ilmeisen läheisesti). Nyt kirkkaanpunaiseen jakkupukuun ja huulipunaan pukeutunut kertoja haluaisi kuulla, mitä mieltä työmatkakaveri, joka myös työkaverina tunnetaan, on mieltä tässä nimeltä mainitsemattoman ministeriön nimeltämainitsemattoman esimiehen syrjähypyistä, ja mitä nimeltä mainitsematon vaimonsa mahtaa asialle tehdä, heikko kun on ja taipuvainen masennukseen.
Mainittakoon tässä että kaikki nimet mainittiin. Halutessani voisin tienata iltalehdiltä tukun lomarahoja, jos haluaisin paljastaa tämän tarinan jonka kuulin aamulla nukkuessani. Olen tuijottanut nyt rouva punaista herkeämättä useita minuutteja suoraan silmiin, olen siis yllättäin hereillä. Huomenta rouva punainen, minä ajattelen ja tuijotan. kiltti rouva, älä tee sitä. älä sano enempää. ainakaan nimiä. älä pohdi mitä esimiehesi vaimolle tapahtuu, vaimo ei haluaisi sitä. enkä minä halua kuulla. älä tunnusta, että olet sosiaalipornon aktiivinen harrastaja. älä näytä niin läpinäkyvästi, että elämäsi, työsi, ihmissuhteesi, ruokavaliosi, vaatevarastosi ja kirjahyllysi sisältö kyllästyttävät sinua eikä elämässäsi ole sisältöä. älä kerro että elätät itsesi toisten ihmisten päiväkirjoilla. älä pakota meitä kanssamatkustajia samaan vauhtiin. Ole hiljaa!
Punaisen rouvan toistaiseksi tuntematon työkaveri on vaivautunut, ja helpottunut kun konnari pelmahtaa osastoon. Konnari kysyy matkalippuja, näytämme niitä kiltisti ja tottuneesti ja hän sanoo kiitos. Konnarit on kivoja. Ne vastaa jos niiltä kysyy, ne kysyy matkalippua, ei muuta. Jos lippua ei ole ne kirjoittaa sakon. Jos asiakas vikuroi, ne pudottaa kyydistä seuraavalla asemalla ja neuvoo, miten lippuja ostetaan. Saman ne tekee ulkomaalaisille. Aikatauluista ne ei aina tiedä, mutta ne kysyy matkustajilta jotka tietää, ja asiat selviää. Konnareille voi jutustella niitä näitä, ja ne hymyilee hyvälle huumorille ja kiiruhtaa korvat punaisina seuraavaan vaunuun, mutta ne ei jää juttelemaan. Niillä on kiire. Joku voi heittää yläfemman tai pienen kuitin, ei enempää.
Konnarit on kivoja; ne kunnioittaa matkustajia, olipa ne hereillä tai ei. Ne pitää turpansa kiinni jos ei ole asiaa. Niillä on korvat, joilla ne kuulee vain ammattifaktaa.
Kenelle täällä voi sanoa että kiitos kyydistä?