On maanantai, iltapäiväruuhka, vaihteissa vikaa. Minua vastapäätä istuu mies, rento mies. Se on ainakin 180 senttinen ja vähintään 80 kiloinen. Sen otsatukka putoilee silmille, se syö purkkaa ja sillä on hands free. Sen nokia soi ja se vastaa. Se kertoo kaverille että se tahtoisi pelata tänään sulkapalloa, mutta ei vielä viideltä, se ei ehdi siihen. Torstaina se menee jengin kanssa sali bändiin (ei liene musiikkiharrastus) ja lauantaina se ajatteli vielä ehtiä tennistä kokeilemaan ulkokentälle, koska säitä vielä piisaa. Jos vaikka kaveri lämmittäisi sulkiksen jälkeen saunan, ja kebabit vois hakea iltapalaksi. Kiireinen viikko kuulemma duunissa, tekisi hyvää relata kavereiden kesken. Ai mutta joo, ei siitä lauantain tenniksestä tulekaan mitään, lähdetään poikien kanssa kalaan perjantaina inkooseen. No ensi viikolla sitten, varaisiko kaveri pari vuoroa, viiden jälkeen. Se on tyytyväisen näköinen ja huomaa että tuijotan.
Sillä on uutuudesta kiiltävä kultasormus nimettömässä. Sillä on siis vaimo. Onkohan niillä lapsia? Ikä täsmää, pari lasta, kaksi ja neljä, tyttö ja poika. Sen vaimo silittää parhaillaan miehelle pari paitaa aamuksi, pyöräyttää lihapullat lapsille ja kerää leluja lattialta. Se merkitsee neuvola-ajat kalenteriin ja hakee rätin, maito kaatui. Se muistaa, että huomenna on päiväkodin vanhempainilta ja soittaa miehelle, mutta miehen kalenteri on valitettavasti ihan täynnä ja vaimon pitäisi se tietää. Miten se ei voi muistaa. Vaimo soittaa mummun tuuraamaan ja kylvettää lapset. Marjapuuro kiehuu hellalle. Vaimo siivoaa ja niistää kaksivuotiaan nenän ja laittaa neljävuotiaan sormeen laastarin.
Päätän kirjoittaa siitä blogin. Arvaan että se ostaa housunsa dressmannista, kengät prismasta ja vaimo ostaa paidat. Vyötä se ei käytä, ja sen kyllä huomaa. Eikä käy parturissa, inhoaa sitä että joku kähmii päätä. Tekonahkaiset vapaa-ajan kengät on sen jalalle sopivat, pari raitaa tekee niistä rennot ja trendikkäät. Se diggaa nokian puhelinuutuuksista ja urheilusta. Ja oluesta urheilun jälkeen. Ajattelen, että kirjoitan blogiin myös siitä sormuksesta. Se on niin kiiltävä, että sen pitäisi olla onnellisemman näköinen, mutta se näyttää siltä kuin olisi kahdeksatta kertaa rutiinilla naimisissa. Sen koti on ihan sama.
Se alkaa vilkuilla minua, ja minä alan patsaaksi. Tai ehkä se mulkoilee. Jotenkin omahyväisenä, niinkuin olisin vuorenvarmasti sille kateellinen koska se pelaa sali bändiä. Tuijota ulos, ohi vilisevää peltomaisemaa ja metsää ja vain silmät liikkuu, en hengitä. Toivon että oma puhelimeni ei soi. En halua että se kuulee miten lässytän lapsille tai alan nauraa vedet silmissä kaverin jutuille. Tai paasaan miehelleni siitä, että kaupasta pitää muistaa ostaa hedelmiä ja salaattia, ei pelkkää makkaraa. En halua että joku tuntematon soittaa ja se kuulee koko nimeni, joka on pitkä ja kummallinen, ja se pistäisi sen huvittuneena merkille.
Se vilkuilee nyt niin tarkkaan, että jos teen yhdenkin virheliikkeen, pelkään päätyväni blogiin ja pahimmillaan johonkin ketonen-myllyrinne sketsiohjelmaan. Se kirjottaisi tarinan keski-ikäisestä muijasta, jolla on liian pieni jakkupuku, asuun sopimattomat ja kuluneet avokkaat ja silmämeikin rajaukset miten sattuu. Se kuvailisi ties mitä yksityiskohtia ja käyttäisi kännykällä salaa nauhoitettua liveääntäni efektinä, toistaisi nauruani loputtomiin ja koko suomen kansa hirnuisi hervottomina sohvillaan. Se vääntäisi nimestäni jonkun härskin muunnelman ja siitä tulisi koko kansan suosikkihahmo sitten kassi-alman.
Se laittaa silmät kiinni. Minä hivuttaudun äänettömästi penkiltäni, kiipeän sen pitkien jalkojen yli ja toivon että se nukkuu Lahteen asti. Sikeästi. Ja unohtaa sen tyhmän sulkiksen ja menee perheen luokse kotiin. Ja opettelee silittämään paitansa ja käyttämään vyötä.